Kuhmon Kamarimusiikki :: Kuhmo Chamber Music Festival

Koiran tuikea haukahdus. Se oli viimeinen sävel, jonka tänä kesänä Kuhmon Kamarimusiikissa kuulin. Oli juuri siirrytty lauantain puolelle, Nodar Gabunian mainio koira-aiheinen satu kertojalle, solisteille ja yhtyeelle oli päättynyt, ja kiitoksiin astelivat yleisön suureksi iloksi myös festivaalivieraille tutuiksi tulleet taiteilijoiden ja henkilökunnan koirat. Niidenkin keskuudessa vallitsi sopuisa Kuhmon henki, mutta lavalta poistuttaessa syntyi kuitenkin erimielisyyttä ja suukopua, ja näin taiteilijat nimeltä Tosca ja Pelle tulivat tarjonneeksi korvilleni viimeiset kamarimusiikkisävelet.

Muutamaa tuntia aiemmin Kuikan kämpästä oli poistunut hymyileviä ja elämystä kiitteleviä ihmisiä. Lopputulos oli onnellinen, mutta järjestelyjä se oli vaatinut. Paikalle oli nimittäin tullut kuulijoita huomattavasti odotettua enemmän, vaikka Kuikkajärvelle on Kuhmosta 60 kilometriä. Piti siis hankkia nopeasti lisäpenkkejä ja selittää tilannetta ulkona malttamattomasti odottaville ihmisille. Jotain piti keksiä alun viivästyessä, joten kävin pyytämässä Carlo Torlontanoa ulos alppitorvea soittamaan, hän oli heti valmis ja niin italialainen soitteli uljaita säveliä komeassa kainuulaisessa järvimaisemassa, kulki sitten kolmimetrisine torvineen mustikanvarpujen halki vielä kauemmaksi soittamaan ja mäntyjen kyljistä heijastuvat sävelet antoivat aavistuksen aikanaan Alpeilla kantautuneista merkinannoista.

Järjestelyjen jälkeen ihmiset saatiin sisään, jotkut jäivät ulos ja kuuntelivat avoimesta ikkunasta kantautuvaa musiikkia avoimen ikkunan luona tyyntä järven pintaa ihaillen. Vladimir Mendelssohn nauratti yleisöä kertomalla, että oikeastaan kustantaja oli kieltänyt esittämästä erästä orkesteriteosta kvartetilla, mutta nyt se kuitenkin soitetaan, kaikkihan ymmärsivät, ettei ulkomaisella kustannusyhtiöllä sentään niin kärkästä lakimiestä ollut, että hän olisi tullut susien ja karhujen maille yhtiön oikeuksia vahtimaan.

Pieniä ongelmia vielä ilmeni, kuten se, että italialainen kitaristi oli jättänyt vaihtovaatteensa pukuhuoneena toimivaan sivurakennukseen, mutta nyt joku konserttivieras olikin sitonut juuri tuon rakennuksen rapuille karhunkokoisen koiran, jota muusikko ei arvannut lähteä ohittamaan, joten vaatteet saivat jäädä odottamaan konsertin päättymistä. Olen kyllä tavannut esiintyjiä, jotka huomattavasti vähemmistäkin syistä pakkaavat laukkunsa ja lähtevät lentokentälle, mutta täällä kaikki tällainen tuntui vain naurattavan. Tämä oli Kuhmon henkeä. Niin muusikot kuin yleisökin osaavat joustaa tilanteen mukaan ja nauttia yllättävistä käänteistä.

Yllättäviä tilanteita oli tarjolla tänä kesänä ja on aivan varmaa, että niitä tulee vastaan myös ensi kesänä. Juuri siksi Kuhmoon kannattaa tulla. Kuten Vladimir Mendelssohn on asian kauniisti muotoillut: tämän voi kokea vain Kuhmossa ja vain kerran samalla tavalla samojen tähtien alla.

Kuten hyvä lukija huomaat, tästä puuttuu välistä päivä. Niin voi käydä tavallisessakin elämässä, mutta etenkin festivaalilla. Torstai vain katosi jonnekin ilman, että ennätin kirjoittaa. Tekemistä oli paljon. Vein täällä vierailevat itävaltalaiset toimittajat katsomaan talvisotamuseota ja sain kaapia sanavarastoni aivan pohjia myöten saadakseni kerrottua kaiken tarpeellisen. Iltapäivällä haastattelin Vladimir Mendelssohnia seuraavasta festivaalista ja kuulin paljon kiinnostavaa, kuten että… no, enpä tietysti paljastakaan vielä, mutta jo huomenna on aika kertoa enemmän tulevasta vuodesta.

Yhtään kokonaista konserttia en taaskaan ehtinyt kuunnella. Pakko oli kuitenkin käydä iltapäivällä tutustumassa Sibeliuksen pianokvintettoon. Nuoren säveltäjän kvintetto ei ole vielä kypsää musiikkia, mutta siellä täällä välähtää jo niin paljon aavistusta tulevasta, että näitä varhaisteoksia kannattaa soittaa. Illan päätteeksi kuuntelin vielä Schwanengesangin, sillä Schubertin laulusarjoistahan ei koskaan saa tarpeekseen.

Torstai siis katosi, mutta niinpä tässä on kadonnut kohta koko kaksiviikkoinen. Aloin eilen kirjoittaa jokavuotista historiakatsausta ja saatoin vain ihmetellä, miten valtavasti festivaalin aikana on tapahtunut. Se kaikki on tällä hetkellä mielessä vielä jäsentymättömänä, vasta talven mittaan selviää, mikä tästä vuodesta jäi mieleen. Onnistuneen tasapainoinen festivaali tämä oli joka tapauksessa, siitä sekä tekijät että kuulijat ovat varmasti yksimielisiä.

Tänään on toivottavasti edessä käynti itärajan tuntumassa olevassa Kuikan kämpässä. Siellä on tarkoitus kuulla muun musiikin ohessa alppitorvea. Vielä on testaamatta mahtuuko monimetrinen soitin pieneen tilaan. Ehkä torven pää jää ulos, ja lähistön karhut ja sudet saavat ihmetellä uuden tunnistamattoman lajin ääntä: pitäisikö sitä pelätä vai olisiko siitä ateriaksi?

Italialainen äärimodernistisäveltäjä, azerbaidzanilainen rakkauslaulu, joukko kansainvälisiä huippumuusikoita, valloittava suomalainen laulajatar, kainuulainen myöhäisilta – kuulostaa juuri niin erikoiselta yhdistelmältä, että se sopii täydellisesti Kuhmoon. Luciano Berion kansanlaulusarjan viimeinen osa nosti tiistaina tunnelman korkealle.

Olen ilahtunut siitä, että nykyisin Kuhmossa on niinkin paljon laulua. Laulu tuo mukanaan runouden, ja näin Kuhmoonkin tulee aivan uusia ulottuvuuksia. Kun tänne on vielä saatu hyvin tapahtuman välittömään ilmapiiriin sopivia laulajia, voi toivoa että laulusta on tullut entistä pysyvämpi osa kamarimusiikkijuhlaa. Laulun voimaa todisti keskiviikkona kirkossa upeasti tulkittu Purcellin ooppera Dido ja Aeneas.

Kun päätyöni on Kansallisoopperassa, olen jo niin tottunut oopperaan, että jousikvartettoa kuunnellessani ihmettelen, miksi alkusoitto on näin pitkä eikä solistia kuulu lavalle. Kamarimusiikkiesitysten juonetkin vaikuttavat oopperoihin verrattuna jokseenkin toistensa kaltaisilta: esiintyjä tulee, soittaa ja lähtee. Rakkaussuhteitakaan ei synny ainakaan yleisön nähden, mutta eipä toisaalta kukaan kuolekaan. Siitä jaksan kyllä iloita, että kamarimusiikkiteoksissa koko juttu saatetaan saada selväksi siinä ajassa, missä perinteisessä oopperassa ei ole päästy vielä alkusoiton johdantoa pidemmälle.

Toinen toistaan hurjempia juoksutuksia, tulisena hehkuvaa viulunääntä, pizzicatojen ryöppyjä, yleisön hurmosta. Oliko itse Paganini saapunut villitsemään kuulijoita kuten 200 vuotta sitten? Ei, meidän oma Antti Tikkasemmehan siinä soitti Kontion koululla yhdessä Henri Sigfridssonin kanssa Karol Szymanowskin näkemystä Paganinin kapriiseista. Tikkasen soiton kautta saattoi kokea, miksi viulun velho Paganini on edelleen kaikista virtuooseista kuuluisin. Jotain yli-inhimillistä hänessä on täytynyt olla.

Taituruus kiehtoo yhä. Kuhmossakin kuullaan taiturinumeroita, vaikka tekniikan esittely ja sillä kilpailu ei täällä tietenkään ole keskeistä. Virtuoosisuus, inhimillisen suorituskyvyn rajojen etsiminen, on kuitenkin olennainen osa musiikin historiaa. Kuhmon maanantai oli aivan aiheellisesti omistettu paganinismille.

Kun muistelen omia kokemuksiani Kuhmosta 80-luvulta alkaen, mieleen nousee esitysten ääripäitä, sekä syvällisyyttä että sirkusmaista akrobatiaa, ja parhaimmillaan niiden yhdistelmää. Taiturinumeroista ovat jääneet takavuosilta muistiin ainakin Thomas Zehetmairin päätähuimaava seikkailu Paganinin 24 kapriisin sokkeloissa tai Eliot Fiskin melkein ääntä nopeammat Villa-Lobosin kitaraetydit. Ja tietenkin asiaan kuuluu, että käsittämättömän vaikeiden kohtienkin pitää näyttää helpolta.

Tälle viikolle lupaillaan jopa trooppisia yölämpötiloja. Sehän sopii, sillä huomenna on vuorossa latinalainen päivä. Piazzolla ja kumppanit nostavat taatusti lämpötilan salissakin etelämaalaisiin lukemiin.

Eilen käytiin vesurin kanssa rantapusikossa etsimässä Garth Knoxille uutta kaarta primitiiviseen jousisoittimeen hänen viulunhistorian esittelyään varten, tänä aamuna koko toimisto suhisi ja välillä pamahteli kun ilmapalloja täytettiin lastenkonserttia varten, päivällä kyseltiin ihmisiltä ruokalassa aamutakkeja konserttiasuiksi Danel-kvartetille. Siis aivan normaali päivä Kamarimusiikin taustajoukoille.

Iltapäivän konsertissa selvisi, mihin kvartetti aamutakkejaan tarvitsi. Esitettävänä oli Paul Hindemithin hupaisa teos, jossa kehno kylpyläorkesteri soittaa Wagneria aamulla suoraan nuoteista. Danel-kvartetti on niin loistava yhtye, että heillä on kanttia pilaillakin, ja Kuhmon tarjonnassa tällainen numero voi aivan hyvin seurata Wagnerin hienoa Siegfried-idylliä.

Taivas on tänään harmaa, mutta ohjelma sitäkin värikkäämpi. Aiheena ovat tänään unet ja fantasiat. Päivä alkoi kissa-aiheisella lastenkonsertilla ja päättyy laulusarjojen suureen klassikkoon, Schubertin Winterreiseen. Ja sitten on takana 42 konserttia ja ensimmäinen viikko. Se on ollut menestys, sillä kävijämäärässä ollaan selvästi edellä viimevuotisesta. Huomenna aloitetaan Paganinilla ja koko viikon ohjelma näyttää niin kiinnostavalta, että kävijöitä tulee riittämään.

”Nyt putosi flyygeli kaivoon!” Kuhmo-talon johtaja kuunteli ihmeissään roudarin ilmoitusta. Kamarimusiikin aikana on sattunut kaikkea mahdollista, mutta miten flyygeli voi tippua kaivoon? Tarkemmasta selonteosta kävi ilmi, että tilanne ei ollut aivan niin dramaattinen. Kun flyygeliä oli työnnetty näyttämön takana, reitille oli sattunut lattiakaivo, jonka kansi oli painon alla pettänyt ja flyygelin yksi jalka oli painunut lattiakaivoon.

Tällainen tapaus sattui Kuhmossa takavuosina ja siitä selvittiin naarmuilla. Juhlilla on onneksi vältytty pahoilta onnettomuuksilta. Taiteilijoiden jalkapallo-ottelussa aiheutui kerran jalkavamma eikä otteluita sen jälkeen ole järjestetty. Polkupyörissä siirryttiin jalkajarrullisiin malleihin sen jälkeen, kun toisessa kädessä sateenvarjoa pitänyt pianisti oli painanut etujarrua liian lujaa, lentänyt kasvoilleen ja soittanut loppufestivaalin naama ruvella. Pahin aineellinen menetys sattui takavuosina Kontion koululla muusikon kaatuessa lavalle astuessaan. Vanha arvoviulu pirstoutui pahasti, mutta saatiin myöhemmin korjattua.

Tämän päivän mittaan tehdään aikamatkoja menneisyyteen ja hiukan tulevaisuuteenkin, sillä iltapäivällä Zoran Markovic esitteli uudenlaisen jousisoitinten kilipidikkeen. Soittimien satojen vuosien kehitys ei siis olekaan vielä lopussa. Iltakonsertissa aloitetaan jousisoitinten historialla ja päädytään Messiaenin Aikojen lopun kvartettoon.

Aikahypyn teemaan sopivasti Kuhmossa on tänä viikonloppuna myös paikallisten mobilistien suurtapahtuma, jossa on esillä vanhoja autoja ja myynnissä monenlaista vanhaa tavaraa. Ammoisesta nuoruudesta tutut autot kuljettivat sopivasti menneisyyteen, ja vielä varhaisempiin tunnelmiin pääsin syömällä kenttäkeittiössä sota-ajan musiikin säestyksellä pyttipannua. Se oli kuulemma valmistettu vuoden 1916 reseptillä. Ainekset olivat toivottavasti hiukan tuoreempia.

Paloaseman kohdalla vaihdoin peloissani toiselle puolelle tietä. Heitä oli neljä, heillä oli mustat puvut ja aurinkolasit ja käsissään oranssit moottorisahat. Mitä mafian moottorisahamurhaajat tekivät täällä? Ei kai Kriikku ollut ivannut sisilialaisia Idän pikajuna –konsertissaan?

Tarkemmin katsoen siinä olivat loistavan Danel-kvartetin muusikot. Ennätin hetken kuvitella heidän kyllästyneen ainaiseen jousella sahaamiseen ja päättäneen siirtyä koneelliseen soittamiseen, kunnes muistin valokuvaaja Stefan Bremerin kyselleen päivällä lainaksi aurinkolaseja. Nettisivujemme kuvavalikoimasta voitte nähdä jo tänään, miten Stihl soi kamarimuusikon käsissä.

Kuhmoon on alusta asti kuulunut korkea taso myös visuaalisessa ilmeessä. Meillä on ollut onni saada festivaalikuvaajiksi alansa huippuja. Sekä akateemikoksi hiljattain nimitetty Caj Bremer että hänen poikansa Stefan Bremer ovat tuottaneet Kuhmosta vuosien varrella unohtumattomia kuvia, joissa se kuuluisa Kuhmon henki kiteytyy.

Kuvien lisäksi tärkeä osa juhlien hienostuneen näyttävää ulkoasua ovat olleet julisteet, paidat ja Iltasoitto. Joka vuosi Pekka Lehtinen on keksinyt uuden ja yllättävän kuvan, joka liittyy kauden teemaan. Katsokaapa vain tämän vuoden tunnusta: päivänkakkaran lehdet ovatkin muuntautuneet pianonkoskettimiksi, sillä aiheena on nyt metamorfoosi.

Eilen ennätin ensimmäisen kerran saunomaan. Kävi kuten viime kesänäkin: cembalisti Carsten Schmidt ja Storioni-trio osoittautuivat niin koviksi löylyttelijöiksi, että suomalaisen oli pakko luovuttaa. Oli keskiyö, seisoin peilityynen järven viileässä vedessä, katselin täyteläisen keltaista kuuta metsän yllä ja kuuntelin vihdanläiskeen säestämää naurua saunasta. Olin Kuhmossa ja samalla jossain aivan erikoisessa todellisuudessa, paikassa johon olin kaivannut sitä edes tietämättä. Kaukana kavala maailma.

Kuhmolaiset kertovat varistenkin lentävän Sotkamon yli selällään välttyäkseen näkemästä sitä kaikkea kurjuutta. Sotkamolaiset taas tietävät Kuhmon tärkeimmän nähtävyyden olevan tienviitta Sotkamoon. Perinteinen naapurirakkaus kukoistaa, ja sitä osoittaa myös Kamarimusiikin Sotkamon-vierailun nimeäminen perukkakonsertiksi. Mutta minkä sille voi, 60 kilometrin päässä sijaitseva Sotkamohan on Kuhmosta katsoen perukkaa. Ja onhan Kuhmon Kamarimusiikki järjestänyt konsertteja myös Pariisissa, joka vasta onkin todellista perukkaa. Sieltä kun lähtee Kuhmon kirkolle asioita toimittamaan, saa matkaan varata viikkokausia, vaikka olisi kuinka hyvä hiihtokeli.

Musiikin suhteen Kuhmo on näinä kahtena juhlaviikkona todellinen metropoli. Sotkamossa taas on matkailijalle tarjolla hienoja hotelleja, joten voimavarojen yhdistämisestä hyötyvät molemmat. Mukava majoitus Vuokatissa ja hienot konsertit kohtuullisen automatkan päässä Kuhmossa voi tulevaisuudessa olla monen musiikkimatkailijan valinta.

Yleisömäärässä ollaan Kuhmossa nyt edellä viimevuotisesta, vaikka yhtään konserttia ei ennakkoon myyty loppuun. Konsertit tuntuvat nyt olevan jokseenkin yhtä kiinnostavia, ja sehän on sekä muusikoiden että yleisön kannalta ihanteellista. Kaikki halukkaat ovat tähän asti päässeet saliin, vaikka monet konsertit ovat olleet paria lippua vaille loppuunmyytyjä.

Kamarimusiikissa käy myös eläinvieraita. Tähän mennessä henkilökunta on havainnut hyttysten lisäksi jäniksiä, kissoja ja koiria. Keskiviikkoiltana Kuhmo-taloon pyrki myös siiliäiti poikasineen. Pienokainen oli kuulemma parkunut kovasti. Epäselväksi jäi aiheuttiko tyytymättömyyttä käännyttäminen ovelta takaisin vai pelko Ligetin musiikin kuulemisesta.

Eilen kysyin, mitä yhteistä on tiistain iltakonsertin yleisömäärällä ja Kuhmon vaakunalla. Oikea vastaus on kuusi, kuusi ja kuusi: vaakunassa on kolme kuusta ja yleisöä oli tasan 666. Myönnetään, vitsi on vanha eikä se ollut uutenakaan kovin hyvä. Näköjään se kuitenkin täytti tarkoituksensa: tulit lukeneeksi tämän päivän blogin aivan loppuun saakka.

Kesken Moisei Vainbergin teoksen alkoi kuulua haukkumista. Mitä, oliko Stalinin haamu herännyt sanomaan mielipiteensä tämän 40-luvulla Moskovaan asettuneen Puolan juutalaisen musiikista? ”Sekasotkua musiikin asemesta”, tai muuta henkevää.

Ei sentään, se oli vain yksi festivaalin lukuisista koirista, ja kun ovi suljettiin, Danel-kvartetti sai jatkaa Vainbergin varsin Shostakovitsh-tyylisen musiikin soittamista. Sitä seurannutta Hatshaturjanin harppukappaletta ei aikanaan haukkunut edes Stalin. Nytkin Sivan Magen sai taituroida rauhassa.

Koiran kamarimusisointi oli oikeastaan odotettavissakin, sillä nelijalkaisia kulttuurinharrastajia on tänä vuonna poikkeuksellisen paljon. Nyt on jopa pohdittu koiraparkin järjestämistä konserttien ajaksi, lastenhoitohan Kuhmossa on kuulunut hyviin perinteisiin jo vuosien ajan. Katsokaapa muuten kuvaa tämän nettisivuston Valokuvia-osastossa. Pelle-koira viihtyy mainiosti toiminnanjohtaja Sari Rusasen harjoittaessa sivutoimisesti koiravahdin virkaa.

Moni kadehtii Kamarimusiikin talkoolaisia ja muuta työväkeä mahdollisuudesta päästä kuulemaan konsertteja. Käytännössä harva ehtii niihin, sillä vaikka juhlaa on toteuttamassa tänä kesänä 330 ihmistä, järjestelemistä näin valtavalla festivaalilla on aivan uskomaton määrä. Keskiviikkona pääsin onneksi kuitenkin kuulemaan juuri nuo kiinnostavat Shostakovitshin aikalaiset Kontion koulun iltapäiväkonsertissa.

Tunnelma konserteissa on nyt muuttunut kiihkeämmäksi, esitysten jälkeen huudetaan bravota ja kiljutaan kuin rock-tapahtumissa. Se ei johdu esitysten tason äkkinäisestä muutoksesta vielä huikeammaksi, vaan musiikkikurssien alkamisesta. Nuoret soittajat kansoittavat konsertit, innostuvat ja myös näyttävät tunteensa. Ja sehän taas kannustaa esiintyjiä yhä parempiin suorituksiin.

Lopuksi arvoitus: mitä yhteistä oli tiistain iltakonsertin kävijämäärällä ja Kuhmon vaakunalla? Oikea vastaus kerrotaan huomisessa blogissa.

Päällikkö pyysi minua juontamaan viulunrakentajan näyttelyn avajaisia. Yritin kieltäytyä sanomalla, että en tiedä mistään mitään, mutta hän arveli minun tähän ikään mennessä jo tähän ominaisuuteeni tottuneen. Löysin siis itseni haastattelemassa Marko Pennasta viulunrakentamisen salaisuuksista asiantuntemattomuuttani parhaani mukaan peitellen.

Onneksi tällaiseenkin tilaisuuteen jouduin. Rakentaja osoittautui kiinnostavaksi henkilöksi ja hänen soittimensa mestariteoksiksi. Hän oli voittanut Cremonassa kilpailun, jonka tuomaristossa Vladimir Mendelssohn oli. Kilpailussa hänellä ei ollut alttoviulua, nyt sellainen oli mukana, ja Vladimir Mendelssohn tarttui siihen uteliaana.

Olipa kiinnostavaa nähdä ja kuulla mestarimuusikon ja uuden soittimen ensimmäinen kohtaaminen. Mendelssohn soitti hiljaa keskiaikaista sävelmää, tunnusteli, kuunteli, sormet ja jousi hivelivät soitinta. Ensimmäisistä sävelistä lähtien kasvoille ilmaantui onnellinen hymy: muusikko oli kohdannut todellisen taideteoksen. Rakentajalle hetki oli varmasti todella jännittävä. Hänkin näytti helpottuneelta huomatessaan taiteilijan ja instrumentin löytäneen toisensa.

Tämä oli vain yksi Kuhmo-talon tapahtumista. Festivaalin aikana niitä on kuulemma kaksi tuhatta. Kyllä, luitte aivan oikein. Konserttien lisäksi on harjoituksia, virityksiä, ja paljon muuta. Tyypillinen päivä on vaikkapa ensi perjantai. Viritys alkaa 5.40, yhdeksältä alkavat harjoitukset, klo 14.15 on ensimmäinen konsertti, taas harjoituksia, klo 20.15 konsertti ja viimeiset tapahtumat päättyvät puoliltaöin. Välissä on vain viiden minuutin tyhjiä hetkiä, joiden aikana todellisuudessa tapahtuu roudausta. Tälle talolle on käyttöä.

Säätila vaihtui tänään hetkessä. Pyöräilymatkalla jouduin syöksymään taivaasta romahtavan vesimassan alta räystään alle suojaan, ja ehdin sittenkin kastua. Olinhan minä tietysti toivonutkin vaihtelua paahtavaan helteeseen, mutta oliko pakko ottaa muutostoive näin kirjaimellisesti? Mutta onhan Kuhmossa opittu, että nykymusiikin jälkeen Mozart kuulostaa paljon kiinnostavammalta ja päinvastoin. Olkaamme siis tyytyväisiä muutoksen pysyvyyteen.

Mistä tiesin tulleeni Kuhmoon? Näin viuluselkäisiä pyöräilijöitä, kuulin soittimien ääniä ovista ja ikkunoista ja iloisia tervehdyksiä eri kielillä. Mutta siitä en vielä tiennyt muuta kuin sen, että olen jollain kansainvälisellä festivaalilla. Kun astuin sisään festivaalitoimistoon, ensimmäinen kuulemani keskustelu käsitteli pölynimurin hankkimista Kari Kriikun konserttiin. Siitä tiesin tulleeni kaikista maailman festivaaleista juuri Kuhmoon.

Pölynimuria ei tarvinnut kummastella kauan. Kriikku kertoi aikovansa soittaa klarinettia siten, että puhaltamisen sijasta soittimesta imettäisiin ilmaa koneellisesti. Niinpä tietenkin, tätähän näkee ja kuulee konserteissa tuon tuostakin.

Lipunmyyntikin avautui ja sai heti asiakkaan. Käynti jäi tosin lyhyeksi, sillä myyjien yllättyneet kiljaisut karkottivat asiakkaan ennen lipun hankkimista. Ehkä tämä konserttikävijä oli kuullut uudesta perukkakonsertista Kuikan kämpällä, jossa musiikkia luvattiin tarjota suurpedoillekin. Asiakas oli tosin vain pieni pörröhäntäinen orava, mutta epäilemättä omasta mielestään huomattavakin petoeläin.

Helteinen päivä oli jo kääntynyt iltaan, kun pyöräilin pitkin Kuhmoa. Kaikkialla soi, kirkosta kantautui urkujen pauhua, Kuhmo-talolta jousten sointia, koululta pianon helähdyksiä, jossain vihelsi haikeasti huilu. Tuntui kuin koko festivaali olisi odottanut valmiina pakettina pidättelevien lukkojen aukaisemista ja purkautumista kuulijoiden luokse.

Lähellä keskiyötä aurinko laski Lammasjärven taakse punaisena väreillen, kuin enteillen tulevien viikkojen hehkuvia tunnelmia. Kuhmon Kamarimusiikki oli valmis alkamaan.

Bloginpito päättyy osaltani tänään. Viimeisenä tekstinä on kirjoitus, jonka tein paikallislehti Kuhmolaisen pyynnöstä heidän sarjaansa Minun kamarimusiikkini. Tapaamisiin ensi vuonna!

Ei tällaista olekaan. Siltä tuntui, kun tulin Kuhmoon ensimmäisen kerran vuonna 1985. Olin kuullut kehuja, mutta en silti voinut uskoa kokemaani todeksi. Lavalle nousi toinen toistaan hienompia taiteilijoita ja hurjempia virtuooseja, tunnelma oli välitön kuin yleisö ja esiintyjät olisivat vanhoja tuttuja, huippuluokan taiteilijoita pyöräili sello selässä pitkin Kuhmoa, kesäisessä yössä musiikki vain jatkui ja jatkui kunnes koko yleisö oli aivan tainnoksissa mutta vaati siitä huolimatta ylimääräisiä. Ensimmäisten kesien kuumaa tunnelmaa en voi unohtaa.

Siitä on nyt tasan neljännesvuosisata. Olen eri ihminen, Kuhmo on eri festivaali. Mutta kun saavun tänne, astun väistämättä samalla menneiden kesien muistoihin, takaisin omaan peruuttamattomasti menetettyyn nuoruuteen.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä ohuemmiksi käyvät kokemukset, sitä heikommin tarttuvat uudet muistot mieleen. Äsken koettua vahvempina kohoavat ajatuksiin vuosien takaiset tunnelmat. Kun olen tänä kesänä Kontion koulun salissa, olen väistämättä samalla myös jossain parin vuosikymmenen takaisessa hetkessä. On kuin kaikki täällä koetut tapahtumat, kohdatut ihmiset, puhutut sanat, kuullut sävelet olisivat jääneet leijumaan kuin nuotiosta kesäyön hämärään kohoavat kipinät, on kuin vuosien takaiset auringonlaskut, kuutamot ja usvat olisivat edelleen tässä maisemassa, kaikki samanaikaisesti.

Ei festivaali ole enää sama kuin ennen, eikä sen pidäkään. Se mikä sai yleisön nauramaan kuumassa kesäyössä Kontion koululla niin, että muovituolit notkuivat, saattaisi nyt herättää vain vaivaantunutta hymyilyä. Silloin eksoottisilta tuntuneet olosuhteet tuntuisivat ylelliseen konserttisaliin tottuneesta vain epämukavilta. Maailma on peruuttamattomasti muuttunut, festivaalin on muututtava sen mukana.

Silloin joskus olin Kuhmossa toimittajana, enemmänkin siis kuulijan roolissa. Kun minua muutama vuosi sitten pyydettiin Kamarimusiikin lehdistöpäälliköksi, en epäröinyt hetkeäkään. Saada olla edes pienenä osasena tekemässä tätä suurenmoista juhlaa, viedä eteenpäin sitä tulta, joka 40 vuotta sitten sytytettiin, sehän on kunnia-asia. Sellaisesta pyynnöstä ei kieltäydytä.

Nyt olen yksi niistä kolmesta sadasta, jotka tätä juhlaa pyörittävät. Konsertteihin jää nyt vähemmän aikaa kuin ennen, päivät ovat tiiviitä, ajatukset täyttyvät työasioista ja arkisista huolista. Mutta kun myöhään illalla ennätän saliin ja näen yleisön innostuksen, muistan taas miksi tätä työtä kannattaa tehdä. Ja kun joinain harvoina vapaahetkinä pyöräilen ympäri Kuhmoa ja hengitän auringon kuumentamista metsistä kohoavaa pihkantuoksuista ilmaa, tunnen outoa onnellisuutta, on kuin jokin osa minusta kuuluisi tänne, näihin kahteen kesäiseen ohikiitävään viikkoon jylhien metsien ja kimaltavien vesien takana.

Aah! Kuuma sauna, vilvoittava uinti keskellä yötä, sateen lempeä pisarointi tyynen järven pinnalla., Voisiko pitkää päivää paremmin huipentaa? Käytyäni kesän ensimmäisessä saunaillassa aloin ymmärtää entistä paremmin, miksi muusikot vuodesta toiseen palaavat Kuhmoon. Tämä on paras tapa palautua päivän soitoista ja latautua seuraavaan. Saunaillat ovat osa Kuhmon Kamarimusiikin vetovoimaa. Yleisö ei niihin valitettavasti pääse, pitäähän muusikoille olla edes jokin hetki päivästä, jolloin he saavat olla yksityisiä ihmisiä.

Olin lauteilla italialais-amerikkalais-saksalaisessa seurueessa, heitin löylyä ja aioin kunnon suomalaisen saunahullun tavoin valittaa hypotermian oireista koska lämpöä oli vain 110 astetta. Mutta pakko oli luovuttaa ja syöksyä järveen. Näille muusikoille ei löylykilpailussa pärjää, ne kun ovat koko helteisen viime viikon saaneet harjoitusta Kontion koulun näyttämöllä.

Torstaina katsomot olivat ilahduttavan täynnä. Oli kuultu niin Vivaldin huilukonserton kaltaisia klassikoita kuin erikoisuuksiakin, kuten Silvestrovin serenadit sooloviululle. Tänään jatketaan yhtä monipuolisissa merkeissä. Illan pitkä konsertti on otsikoitu suppeaksi kylmän sodan sanakirjaksi, ja sen mukaisesti kuullaan musiikkia rautaesiripun molemmilta puolilta Gershwinistä Ligetiin.

Keskustelin tänään Vladimir Mendelssohnin kanssa vuoden 2011 festivaalista, ja todella kiinnostavalta kuulosti. Teemana tulee olemaan kansanmusiikki ja sen suhde kamarimusiikkiin. Mielenkiintoisia vierailijanimiäkin oli esillä, mutta niitä paljastetaan vasta huomenna lehdistötilaisuudessa. Sen voin kuulemani perusteella luvata, että ensi kesänä Kuhmossa tulee yleisöllä olemaan tuttu ongelma: mitkä päivät valitsisi, kun kaikki ovat niin täynnä kiinnostavaa musiikkia?

Palautettujen polkupyörien parvi kerääntyy festivaalitoimiston pihalle, ensimmäiset flyygelit painavat siipensä suppuun ja lähtevät muuttomatkalle. On kuin pihlajanmarjat äkkiä punastuisivat ja linnut asettuisivat nuottiriveiksi sähkölankojen viivastoille. Tuntuu syksyltä.

Ylihuomenna ehkä kaikkien aikojen kuumin Kuhmon Kamarimusiikki on ohi. Mutta ei festivaali talvipesäänsä vetäydy. Kun edellinen juhla on saatu valmiiksi, alkaa uuden suunnittelu ja valmistelu. Edessä on paljon työtä, jotta ensi kesänä olisi tarjolla vielä entistäkin parempi festivaali.

Mutta turhapa nyt vielä on haikailla, sillä tätä kirjoittaessani on jäljellä vielä 15 konserttia, siis edelleen enemmän kuin useimmilla tavallisilla festivaaleilla kuullaan koko juhlan aikana.

Tänään odotan mielenkiinnolla vallankin iltakonserttia, jossa kuullaan venäläistä musiikkia Stravinskista Schnittkeen. Yhtenä teemana tänään ovat siivekkäät, joten kuullaan tietysti Tulilintua ja Vivaldin Tikli-konserttoa, mutta myös musiikkia elokuvasta Paarma.

Ei eilisessä päivässäkään ollut mitään juhlan lopun tunnelmia. Päinvastoin, illan Penderecki-tapahtumasta tuli yksi koko juhlan kohokohtia heti Alexander Gebertin loistokkaasti soittamasta Divertimentosta alkaen. Ja tietenkin Kremerata Baltica tarjosi juuri niin loppuun asti viimeisteltyä soittoa kuin vain toivoa saattoi.

Tänään on tyypillinen festivaalipäivä, jossa klassikot kohtaavat modernin musiikin virkistävällä tavalla. Kuuntelin iltapäivällä Kuhmon-kävijöille tutuksi tulleen Sofia Gubaidulinan sävellyksen Hommage à T.S. Eliot. Aistikkaan vaikuttavasti soivassa teoksessa hämmästytti Piia Komsin laulun huikea taidokkuus. Tapasin Gubaidulinan Kuhmossa viimeksi toissa vuonna, ja muistan miten vaatimattoman tuntuisen vanhan naisen katse suorastaan säteili sisäistä voimaa. Ilta päättyy odotetulla Penderecki-konsertilla, jossa säveltäjä itse kertoo musiikistaan.

Kunpa vain ehtisi käydä kaikissa tilaisuuksissa. Kaiken muun tarjonnan lisäksi pitäisi vielä ennättää kurssilaisten konsertteihin, joita on tänä vuonna kehuttu todella korkeatasoisiksi. Kurssithan ovat olennainen osa Kuhmoa. Niillä on koulutettu jo monta suomalaismuusikkojen sukupolvea, ja ensimmäisten vuosien opiskelijat alkavat olla kohta eläkeiässä. Tänäkin kesänä joukossa on varmasti tulevaisuuden tähtiä, itse asiassahan monet festivaalin suomalaisista esiintyjistä ovat aloittaneet Kuhmo-uransa juuri kursseilla.

Mutta pääseepä täällä ääneen ilman kurssejakin, jopa minäkin olen nyt esiintynyt Kuhmossa. Ei, niin väsyneitä muusikot eivät vielä ole, että Vladimir Mendelssohn joutuisi keräilemään esiintyjiä toimistoista. Syy oli Pekka Kuusiston ja Iiro Rantalan. He soittivat mainiossa konsertissaan musiikkia Lievestuoreen Liisasta Adios Muchachosiin ja komensivat yleisön hyräilemään mukana Nuoruustangossa. Ja lopuksi yleisön piti mennä rannalle kokemaan aivan uusi elämys: auringonlasku punasi pilven raosta Lammasjärven pintaa, Pekka Kuusisto johti, ja me lauloimme Nälkämaan laulua niin että metsä vastarannalla kajahteli. Yleensä yhteislauluissa kuulee samanaikaisesti niin monia sävellajeja ja rytmejä, että uhkarohkeinkaan nykysäveltäjä ei uskaltaisi kuorolle sellaista tarjota. Mutta Kuhmossahan myös yleisö on ensiluokkaista, joten laulu oli suorastaan kamarikuoroluokkaa yhtä minun kohdallani seissyttä epävireistä baritonia lukuunottamatta.

Nyt on kuultuna sellainenkin harvinaisuus kuin kuuden ondes martenot’n yhtye. Varhaisen sähkösoittimen ujeltavassa äänessä tuntui kuuluvan 30-luvun usko sähkön voittokulkuun ja uuteen uljaaseen maailmaan. On muuten erikoista, että nämä ensimmäiset sähkösoittimet kuten theremin ja ondes martenot ovat säilyneet käytössä, kun muutaman vuoden ikäiset syntetisaattorit taas ovat jo ongelmajätettä. Ymmärrämme sujuvasti satojen vuosien takaista musiikkia, mutta tietokone ei käsitä muutaman vuoden takaista ohjelmaa. Olisimmeko sittenkin koneita viisaampia?

Eilen illalla saapui kesän toinen säveltäjävieras Krzysztof Penderecki. Hän osoittautui mutkattomaksi ja ystävälliseksi ihmiseksi. Penderecki on antanut auliisti haastatteluja, vaikka eilen takana oli 15 tunnin matka Libanonista. Kun ihminen on riittävän suuri, sitä ei tarvitse korostaa.

Seuraavassa Pendereckin teoksessa on muuten ainakin muutama Kuhmossa piirretty nuotti. Hän kertoi heränneensä kuudelta ja kirjoittaneensa uusinta teostaan, puolankielisiä lauluja, jotka juhlistavat Chopinin 200-vuotisjuhlaa. Toivottavasti hotellin ikkunasta avautuja jylhä järvimaisema oli innoittava.

Tänään on ollut peräti kolme loppuunmyytyä konserttia peräkkäin. Viimeisenä niistä on Pekka Kuusiston ja Iiro Rantalan konsertti. Epäilen, että esiintyjät itsekään tietävät vielä aivan tarkkaan, mitä konsertti sisältää ja kauanko se kestää. Mikäpä sen jännittävämpää.

Päivä oli taas sen verran aurinkoinen, että vesielementti houkutteli: konsertit nimeltä Ylävirtaan ja Merta kohti myytiin loppuun. Aamukonsertin suosion takasi Forellikvintetto, sehän on Kuhmon kaikkien aikojen suosituin teos, joka kuullaan joka kesä eri tulkintana.

Vesiaiheisen päivän erikoisuus on Olivier Messiaenin Fête des belles eaux. Puolenyön lähestyessä Messiaenia soittaa peräti kuusi Ondes martenot’ta, vuonna 1928 kehitettyä sähkösoitinten pioneeria. Kuhmossa on lähes joka vuosi kuultu soitinharvinaisuuksia kuten lasiharmonikkaa ja thereminiä, tämän vuoden erikoisuutena on ondes martenot’n lisäksi ollut baryton, jousisoitin jolle Haydn sävelsi runsaan tuotannon.

Konserteista on nyt reilusti yli puolet takana ja muusikot ovat tehneet pitkiä päiviä. Väsymyksestä saattaa kuitenkin olla joskus yllättäviä seurauksia. Jordi Savall kertoi, miten hän oli johtanut monta päivää Mozartin Requiemin levytystä ja halunnut ottaa Lacrimosan vielä kerran keskellä yötä. Laulajat eivät olisi jaksaneet, mutta silti yritettiin. Ja juuri siitä tuli levylle päätynyt otto.

Väsymys voi joskus vapauttaa pidäkkeistä, samoin se voi poistaa kuulijankin tarpeettomat estot. Festivaalin loppupuolella sekä muusikoiden että kuulijoiden tunteet alkavat olla pinnassa, ja ilmiö saattaa tuottaa ainutkertaisen hienoja hetkiä, joissa tunnutaan pääsevän tietoisuuden tuolle puolen.

Muusikoiden pitää tietenkin olla timantinkovia ammattilaisia, joiden teknistä erehtymättömyyttä rasituskaan ei horjuta. Mutta paraskaan suoritus ei tehoa umpiunessa olevan ihmisen tunne-elämään, eikä muusikkoa erityisesti innoita suu auki kuorsaava kuulija. Kohtuullinen väsymys taas voi auttaa jättämään älyllisen erittelyn sikseen ja heittäytymään musiikin vietäväksi.

Nyt juuri Kuhmossa on taas tuoreita voimia, sillä viime yönä saapuivat Gidon Kremer ja hänen Kremerata Balticansa, ja tänä iltana paikalle tulee vielä Krzysztof Penderecki. Toisesta viikosta tulee vähintään yhtä innostava kuin ensimmäisestä.

Kaiken lisäksi Kuhmossa on tarjolla vaihtelua muiden taiteiden alalla. Osuuspankin näyttelyssä on esillä Gallen-Kallelan ja Sparren töitä Kuhmon seuduilta. Ennätin onneksi käydä katsomassa pienen, mutta todella edustavan näyttelyn. Käykääpä katsomassa, millaisiin saavutuksiin Kuhmo on innoittanut muitakin kuin muusikoita.

Repliikki uusvasemmistolaisen perinneluomutilan perustamiskokouksesta? Ei, kyllä tämäkin sanottiin Kamarimusiikin aamupalaverissa. Täällä on totuttu siihen, että esityksiin saatetaan tarvita rekvisiittaa ja lavasteita lyhyellä varoitusajalla.

Tavaraa tarvitaan erityisesti Atlantiksen keisariin. Keskitysleirillä 1943 syntyneen oopperan esitys maanantaina on yksi festivaalin kohokohtia. Teksti ja musiikki tiivistävät jotain aikakauden tunnelmasta ainutlaatuisella tavalla. Aiheena on kuolema, tai se että kuolema kieltäytyykin tekemästä työtään. Se huomataan tärkeäksi, ja se esittäytyy jopa vapauttajana: ”Tule Kuolema, ota meiltä elämämme ahdistus ja taakka, vie meidät lepoon tuskan ja surun jälkeen.”

Tekijät ja ajateltu yleisö tiesivät hyvin, mitä ympärillä tapahtuu, ja sekä säveltäjä että libretisti kuolivat Auschwitzissa. Olen viimeistellyt tänään suomennosta ja vakuuttunut taas kerran tämän teoksen tärkeydestä. Se on kuin soiva muistomerkki sotien uhreille.

Iltapäivän konsertissa selvisi, miten Suomen sähköntuotanto voidaan järjestää ilman ydinvoimaloita. Tarvitsee vain keksiä laite, joka kokoaa ja syöttää valtakunnanverkkoon energian, joka syntyy kun Bartok ja Meta4 kohtaavat. Nyt kuultiin todella sähköistä soittoa. Viimeinen osa tosin jäi kuulematta, sillä piti rientää hoitamaan Jordi Savallin haastatteluja. Hän osoittautui juuri niin mutkattomaksi ja ystävälliseksi kuin odotinkin. Kohta kuullaan kirkossa kunnollinen annos gambansoittoa.

Tänään muuten jännitti työhaastattelua uusi lavajärjestäjäkandidaatti. Hän oli pyytänyt jo edellisenä päivänä asianmukaisen työtodistuksen viime kesältä ja meni tänään pyrkimään töihin. Tätä kirjoitettaessa en vielä tiedä, riittikö hänen ansioluettelonsa ja kokemuksensa roudarin vaativaan tehtävään. Jos lähitulevaisuudessa näette erehdyttävästi Paavali Jumppasta muistuttavan miehen nostelemassa nuottitelineitä ja sellonalustaa, tiedätte työhaastattelun onnistuneen. Hän muuten todellakin on pianisti Paavali Jumppanen, joka jo viime kesänä halusi flyygelin soittamisen lisäksi myös työnnellä sitä. Ehkä jo nyt joku lavajärjestäjistä on puolestaan Vladimir Mendelssohnin luona koesoitossa päästäkseen jousikvartettiin.

Päivä on harmaa, mutta konserttiohjelma sitäkin värikkäämpi. Erityisesti viimeisessä konsertissa on laaja skaala Louis Armstrongista Neuvostomiliisien marssiin. Tänään ollaan kahdessa maailmassa ja rautaesiripun molemmin puolin, luvassa on vastakkainasetteluja, rinnastuksia, harvinaisuuksia, tuttuja kappaleita uudessa ympäristössä, kokonaisuuksia joiden luomisessa Vladimir Mendelssohn on varsinainen velho.

Musiikin kuunteleminen tahtoo näin kiireisimpänä aikana jäädä harmillisen vähälle. Iltapäivällä oli pakko kuitenkin livahtaa kuulemaan Mozartin klarinettikvintettoa Christoffer Sundqvistin ja Danel-kvartetin soittamana. Sundqvist on niitä muusikoita, jotka voisivat soittaa vaikka puhelinluetteloa ja saada kuulijan huokailemaan ihastuksesta, Mozartin kvinteton taas voisi soittaa vaikka viidellä melodicalla ja se kuulostaisi silti nerokkaalta. Kun tällaiset tekijät yhdistettiin, tuloksena oli todellinen nautinto.

Tänä vuonna Kuhmossa on säästytty suurilta muutoksilta ja peruutuksilta. Yksi suurimpia muutoksia tähän mennessä on Viktor Ullmannin oopperan Atlantiksen keisari esityspaikan vaihtuminen. Kuhmo-talo todettiin ison kokoonpanon teokselle paremmaksi ympäristöksi kuin Kontion koulu, lisäksi Kuhmo-talossa on mahdollista käyttää tekstitystä. Muutokset vaikuttavat tietenkin kaikkiin huolella suunniteltuihin harjoitusaikatauluihin, lipunmyyntiin ja moneen muuhun asiaan. Mutta tärkeintähän on mahdollisimman hyvä lopputulos, ei se paljonko vaivaa sen eteen nähdään.

Eihän Kuhmossa yleensäkään ole hankaliin ihmisiin törmännyt, mutta joskus aivan hämmästyy kuuluisien muusikoiden joustavuudesta. Maailmankuulu vanhan musiikin taituri Jordi Savall tulee huomenna Kuhmoon klo 16 ja pitää konsertin klo 21, ja siinä välissä on tietysti harjoituskin. Siitä huolimatta hän suostui ilman muuta tapaamaan toimittajia ja keskustelemaan vielä yleisönkin kanssa ennen kuin lähtee vielä samana yönä pois. Kuhmon taiteilijoista ei todellakaan voida kertoa sellaisia vitsejä kuin oopperadiivoista, tyyliin ”montako sopraanoa tarvitaan vaihtamaan lamppu? Yksi. Hän pitää lampusta kiinni ja odottaa kun maailma pyörii hänen ympärillään.”

Päiväni alkoi hengenpelastuksen merkeissä. Linnunpoikanen oli eksynyt Kuhmo-talon lämpiöön ja törmäili ikkunoihin, lopulta se jäi lattialle makaamaan nokkaansa aukoen ja pieniä tummia silmiään liikuttaen, sain otettua linnun käteeni, vein ulos, asetin sadepisaroista helmeilevälle pöydälle, silitin sen pehmeitä höyheniä ja kehotin lepäilemään hetken ennen seuraavaa lentoyritystä. Ja niin tapahtui, että aamupalaverin jälkeen pöytä oli tyhjä. Tiedän kyllä rikkoneeni lintuinfluenssan vuoksi annettuja turvamääräyksiä, mutta pidin tärkeämpänä noudattaa festivaalin tarkkaa sääntöä: ketään ei päästetä sisään ilman lippua.

Kuhmo on alle 10 000 asukkaan paikaksi varsin vilkas, tänäkin viikonloppuna täällä on messut ja vanhojen autojen näyttely. Musiikkivieraiden määräkin alkaa olla enimmillään, kaupoissa ja ravintoloissa on väkeä ja konserttien välillä jalkakäytävillä on suorastaan ruuhkaa. Pienuus on yksi tämän kaupungin eduista, kaikki konserttipaikat ja muut palvelut ovat kävelymatkan päässä. Pyöräilijälle Kuhmo on aivan ihanteellinen, täällä on hyviä reittejä ja maasto on tasaista.

Kuhmossa on kuultu paljon uutta ja kiinnostavaa, mutta tänään musiikki soi harvinaisen klassisilla linjoilla, sillä Haydnista aloitetaan ja Schubertiin lopetetaan. Itselläni jäävät tänään konsertit vähiin, kuten muullakin henkilökunnalla, festivaali kun alkaa olla kiireisimmillään.

Päivän ensimmäiset sävelet olivat todella odotettuja: sade ropisi ikkunoihin ja viileä tuuli huokaili hiljaa. Mutta lyhytpä on helteeseen tuskastuneen ihmisen muisti. Jo puolen päivän aikaan harmittelin märkiä housunpolvia polkiessani sateessa kohti ruokalaa.

Tänä vuonna Kuhmossa on lapsille entistä enemmän tapahtumaa, joukossa on myös taiteilijatapaamisia. Tänään lapset saavat kysellä Paavali Jumppaselta, eilen esitteli selloa Martti Rousi. Lapset esittivät asiallisia ja joskus hiukan visaisiakin kysymyksiä ja Rousi vastaili mukavalla tavalla. Hankalin kysymys tuli viimeisenä. Pikkupoika näytti mukanaan olevaa pientä punaista autoa ja tiedusteli Martti Rousilta: ”Miten lujaa tällä Ferrarilla pääsee?”

Kysymys ei liene ollut sellotaiteilijan aivan ominta aluetta, mutta hän arveli sillä päästävän ainakin 250 kilometriä tunnissa ja poika oli tyytyväinen. Kuhmossa pitää muusikon olla valmiina kaikkeen.

Täysi sali, innostunut tunnelma, pitkiä aplodeja, esityksen jälkeen nimikirjoituspyyntöjä ja kysymyksiä. Forelli-kvintettoako siinä kuunneltiin? No ei, uutta ja varsin vaativaa kamarimusiikkiahan tässä oli kokoonnuttu kuulemaan ja siitä keskustelemaan. Eikä nyt kuunneltu otsa rypyssä eikä puhuttu vaikeaselkoisilla termeillä, vaan koettiin kiinnostavaa kommunikointia.

Kaija Saariaho oli todellakin saanut ihmiset liikkeelle helteisimmän iltapäivän aikaan. Hänen musiikistaan pidetään ja häntä arvostetaan, eikä ihme. Niin tiivis aikataulu kuin hänellä onkin, hän on auliisti vastaillut ihmisten kysymyksiin, kertonut musiikistaan kiinnostavasti, ollut haastateltavana ja kuvattavana kerran toisensa jälkeen. Nostaisin hänelle hattua, mutta kun ei sellaista tässä kuumuudessa kehtaa käyttää.

Kuhmossa on tänään vietetty todellista naisten päivää, aiheet ovat liittyneet naisiin, ja säveltäjien joukossakin on ollut kaksi naista, Silvia Colasanti ja Kaija Saariaho. Eilen taas olivat esillä Fanny Mendelssohn ja Clara Schumann, jonka pianokonsertto Natacha Kudritskajan loisteliaasti soittamana sai myrskyisät suosionosoitukset. Miesten linnakkeet murtuvat, niin musiikissa kuin muuallakin, konsertteja kuunteli nimittäin myös Suomen naispuolinen pääministeri.

Kuulija on aina voinut tehdä Kuhmossa löytöjä, on kuultu unohtuneita teoksia, tuntemattomaksi jääneitä säveltäjiä, erikoisia soittimia. Eilisen löytö oli Alfred Mendelssohnin jousikvartetto, Meta4 tulkitsi vahvalla latauksella puhuttelevan kvarteton. Kuulijat eivät varmaankaan tienneet, että säveltäjä on Vladimir Mendelssohnin isä, Kuhmon taiteellinen johtaja kun ei ole halunnut tuoda itseään eikä sukuaan esille säveltäjinä.

Ilta päättyy Piazzollan oopperaan Marìa de Buenos Aires. Se onkin erikoinen tapaus, olen nimittäin aikojen kuluessa kirjoittanut juoniselostuksen pitkälti yli sadasta oopperasta, mutta nyt oli ensimmäistä kertaa nostettava kädet pystyyn. Miten voi tiivistää juonelliseksi tarinaksi runon, jonka kieli on syvällä katolisessa latinalaisamerikkalaisessa mielenmaisemassa? Onneksi esitys saatiin tekstitettyä, joten kohta ehkä ymmärrän mistä on kysymys. Mutta se on varmaa, että Piazzollan ekstaattinen tangomusiikki tulee nostamaan tunnelman Kuhmo-talon katossa hohtaviin tähtikuvioihin asti.

Eilen ennätin vasta iltakonserttiin kuulemaan Paavali Jumppasen komeaa Beethoven-soittoa, joka toi mieleen nuoruudessa puhkisoitetut Richterin ja Gilelsin levytykset. Puolen yön jo koittaessa oli tarjolla vielä todellisena helmenä Schönbergin Verklärte Nacht. Onneksi suurin osa kuulijoista jaksoi loppuun asti lämmöstä huolimatta.

Ja jälleen uusi aurinkoinen aamu, odottamassa Bacheja kirkossa, joukossa myös P.D.Q. Bach, koko Bachin suvun erikoisin tapaus. Kerrotaan, että hän olisi aiheuttanut Beethovenin kuuroutumisen, sillä aina hänen kauheaa musiikkiaan kuullessaan Beethoven joutui työntämään kahvinpapuja korviinsa. P.D.Q. Bachin säveltämien tanssien epärytmisyydestä taas on päätelty, että hänen vasen jalkansa oli oikeaa lyhyempi, joskin viimeisten tutkimusten mukaan pikemminkin oikea oli vasenta pitempi. Täällä kuultu osa sonaatista alttoviululle nelikätisesti ei ehkä kohoa musiikinhistorian taivaan kirkkaimpien tähtien joukkoon, mutta muutenhan tämä säveltäjä Peter Schickelen luoma fiktiivinen säveltäjä sopii mainiosti Kuhmon henkeen.

”Kyllä on ilo katsoa, kun järjestelyt sujuvat”, kuulin yleisön joukosta illalla. Toden totta, soitinten ja telineiden ja tuolien vaihdot kappaleiden välillä käyvät sujuvuudessaan ohjelmanumerosta. Lavajärjestämistä todella riittää, sillä Kuhmossahan ohjelmat on suunniteltu taiteellisin periaattein, ei sen mukaan mikä olisi helpompaa. Eilen tehtiin tosin pieni muutos käytännön syistä. Kaija Saariahon teoksessa Serenatas oli suuri määrä lyömäsoittimia, joiden tuli olla tarkasti määrätyillä paikoillaan. Siksi teos siirrettiin esitettäväksi heti väliajan jälkeen, jolloin rakentamiseen jäi riittävästi aikaa.

Järjestelyjen sujuvuus on yksi syy siihen, että monet muusikot tulevat tänne vuosi vuoden jälkeen, Kun kaikki toimii, voi keskittyä soittamiseen. Mutta toimiminen vaatii riittävästi tekijöitä, tänä kesänä Kuhmon järjestelyjä on toteuttamassa yli 300 ihmistä. Toivottavasti talkoolaiset jaksavat jatkossakin käyttää kaksi viikkoa kesästään ainoana palkkionaan tunne siitä, että on mukana luomassa yhtä maailman arvostetuimmista kamarimusiikkitapahtumista.

Kvartaalitalouden, kulunvalvonnan ja kellokorttien maailma on kaukana. Täällä ei tarvita pitkiä seminaareja vision, mission ja arvojen määrittelyyn, ei konsultteja luennoimaan synergiaeduista, ei osaamiskeskuksia, ei johtamiskaavioita pitkine titteleineen. Jokainen tekee osansa, ja sillä selvä. Omalla vastuullani on lehdistötoimisto, ja välillä suorastaan nolottaa kun kaikki tekevät niin tehokkaasti työtään eivätkä suostu ottamaan vastaan tarjoamaani apua – mikä ehkä onkin viisasta.

Tärkeintä on tietenkin, että muusikot tekevät työtään tällä asenteella. Jokainen tekee osansa parhaalla mahdollisella tavalla, ja suuriakin teoksia saadaan esityskuntoon tiukoilla harjoitusajoilla. Mutta asiahan on siten, kuin Kuhmon Kamarimusiikin monivuotinen valokuvaaja Stefan Bremer kerran sanoi: ”den som har kyky, behöver int jobba så myky”.

Aurinko on tänään paistanut pilvettömältä taivaalta, kuumuus on keskeinen puheenaihe. Terveysongelmia ei onneksi vielä ole tullut sen paremmin työntekijöille kuin yleisöllekään. Festivaali tekee voitavansa. Taiteellisen johtajan huoneeseen on hankittu ilmanjäähdyttäjä, vesipisteitä konserttipaikoilla on lisätty, Kontion koululla pidetään kaikki mahdolliset ovet ja ikkunat auki häiriöäänien uhallakin. Vanhan Kuhmon-kävijän mielestä taustaäänet suorastaan kuuluvat konserttikokemukseen eivätkä edes tunnu häiritseviltä. Pihalta kuuluu joskus hiljaista puhetta, askelet rapisevat hiekalla, moottorivene etääntyy jonnekin saarien taakse kuulumattomiin, paikalliset mopoilijat käyvät nuoruuden uhossaan päräyttämässä oman äänimerkkinsä konserttiin, lokki kirkaisee jousten säestyksellä osumatta kovinkaan lähelle muiden muusikoiden tuottamia säveliä. On kuin ympäristö muistuttaisi, että musiikki on vain yksi elämän osa, sulautukoon siis konsertti maailman ääniin ja pysyköön kuulija tietoisena oikeasta elämästä samalla kun leijailee musiikin kannattelemana johonkin toiseen todellisuuteen.

Kun on ollut Kuhmossa vuodesta 1985 alkavat kamarimusiikin klassikot väkisinkin käydä tutuiksi. Siksi yritän kuunnella ainakin kaikki kantaesitykset, nehän tarjoavat aina uuden kokemuksen, vaikka aivan jokaisesta uudesta kamariteoksesta – anteeksi vain hyvät nuoret säveltäjät – ei tule uutta Forellikvintettoa. Oli erinomaisen virkistävää kuulla kuuman päivän iltana Matthew Whittallin meditatiivisen hienovarainen jousisekstetto Pine tree, dreaming. Kuhmon sävellyskilpailu on tuottanut parinsadan partituurin saaliin, josta kuullaan helmiä tulevinakin vuosina.

Vielä Kuhmon Kamarimusiikin 40 vuotta sitten aloittaessa suomalaisten muusikoiden kärkikaarti oli kovin kapea. On ilahduttavaa huomata, miten lavea ja korkealla suomalaisen muusikkokunnan huippu nyt on, osittain myös Kuhmon tarjoaman koulutuksen ansiosta. Eilen illallakin Atte Kilpeläinen, Elina Vähälä, Paavali Jumppanen ja Roope Gröndahl tarjosivat todella nautittavia esityksiä, ja montaa muuta hienoa muusikkoa tullaan vielä kuulemaan.

Uuden polven muusikoilla on hyvät valmiudet menestyä kansainvälisestikin. He osaavat soittaa kaiken mahdollisen, ovat kielitaitoisia, älykkäitä ja esiintymiskykyisiä. Eivätkä he myöskään ole tosikkoja. Ainakin Atte Kilpeläinen ironisoi mainiosti vanhojen alttoviulistivitsien tarjoamaa vähemmän mairittelevaa käsitystä alttoviulun soittajista. Kun Iltasoitossa kysyttiin esiintyjiltä, mitä he haluaisivat olla, Meta4-yhtyeen altisti vastasi: ”Jos en olisi alttoviulisti, haluaisin olla muusikko.”

Mitä? Nytkö säästetään esiintyjäkuluissa jo niin paljon, että kuulijat saavat esiintyä toisilleen? Festivaali alkoi todellakin sillä, että yleisölle opetettiin laulut illan konserttia varten.

Tästä ei kuitenkaan voida syyttää taloustilannetta vaan säveltäjää – Benjamin Britten halusi yleisön mukaan esitykseen ja keksi käyttää sitä kuorona. Näin murrettiin raja-aitoja esiintyjien ja kuulijoiden välillä, ja sehän on aina ollut ideana Kuhmon Kamarimusiikissa. Esitys päättyi komeisiin aplodeihin ja bravo-huutoihin, miksipä ei, kun kerrankin sai taputtaa itselleenkin.

Ensimmäinen tilaisuus oli takana ja 66 jäljellä. Kuhmossa työskenteleville juhla näyttäytyy eri kulmasta kuin yleisölle. Konsertteihin nimittäin ehtii osallistua valitettavan vähän, erityisesti päivätilaisuudet jäävät väliin. Nyt ennätin onneksi kuulla Kaija Saariahon hienon jousikvartettiteoksen. Siviilityössäni Kansallisoopperassa olen saanut perehtyä Saariahon oopperoihin, ja olen vakuuttunut siitä, että hän on yksi tärkeimpiä nykyisin vaikuttavia säveltäjiä. Kaiken lisäksi hänen tyylinsä elää jatkuvasti ja uusien teosten kuuleminen on aina yhtä kiinnostava kokemus. Mainiota, että hänet saatiin vierailemaan Kuhmoon ensimmäisen viikon teemasäveltäjäksi. Itse asiassa hänen teoksensa säteilevät koko viikon ohjelmaan, sillä Vladimir Mendelssohn kertoi juuri lehdistötilaisuudessa, että koko konsertin ohjelma on aina laadittu sopivaksi illan Saariahoon.

Ennätin tavata Kaija Saariahon lyhyesti ennen konserttia ja muistin taas, miksi minä ja 310 muuta ihmistä jaksaa puurtaa täällä lähes vuorokauden ympäri kahden kuuman kesäisen viikon ajan. Lahjakkaiden ja karismaattisten ihmisten tapaamisesta saa aina uutta voimaa. Kahden viikon säteilytyksellä pärjääkin sitten koko talven.

Konserttikokemusten lisäksi saattaa tänä vuonna jäädä muistoihin tavaton kuumuus. Tänään oli sentään pilvistäkin ja jopa sateli hiukan, mutta lämpötilat ovat nousemaan päin. Onneksi Vladimir Mendelssohn on ollut kaukonäköinen ja sijoittanut tämän illan ohjelmaan sellaisia teoksia kuin Öinen tuuli, Sadelaulu, Vesipisaroita ja Suihkulähde.

Sunnuntaina 11.7.2010

Jännittävää! Tänään se taas alkaa ja jatkuu kaksi viikkoa.

Eilen Kuhmo oli vielä metsien syleilyssä rauhallista elämäänsä viettävä pikkukaupunki kaukana metropoleista, huomenna yksi maailman musiikkikeskuksista kahden kiihkeätahtisen viikon ajan. Suurin osa kamarimusiikkivieraita ei näe muutosta, he astuvat suoraan festivaalin maailmaan. Mitähän kahden viikon aikana koetaankaan? Vaikka kaikki on mahdollisimman huolellisesti suunniteltu ja valmisteltu, taiteen olemukseen kuuluu aina yllätyksellisyys.

Muutoksia tulee. Ensimmäistä suurta muutosta yleisö ei kylläkään huomaa. Harjoitusaikataulut jouduttiin muuttamaan tänään vielä kamarimusiikkiakin tärkeämmän asian vuoksi. Alunperin harjoituksia oli tänä iltana myöhään iltaan, mutta nyt aikataulut on muutettu niin, että klo 21 ja klo 23 välillä on katkos. Pakkohan jalkapallon MM-finaali on nähdä. Pajakka-saliin on järjestetty videotykki ja sinne kokoontuu kansainvälinen joukko muusikoita jännittämään. Jos vielä jostain saisi vuvuzelan, niin kuultaisiin mitä kunnon muusikot saisivat irti tuosta jalkapallokenttien vitsauksesta. Tai kuten joku sanoi: on todella ärsyttävää, kun aina kuunnellessani vuvuzela-konserttia televisiosta, siellä aletaan pelata jalkapalloa

Juhani Koivisto, lehdistöpäällikkö