”Huomenta herra, nukuitteko hyvin?” Olin tottunut kysymään ulkomaalaisilta säveltäjävierailtamme kuulumiset aina ytimekkäästi, rentoa ja reipasta teeskennellen. Tiedän, että he ovat kiireisiä ja usein, sanoisinko poikkeuksetta, vaipuneet omiin syviin ajatuksiinsa. Tämä kyseinen vieras oli kuitenkin poikkeuksellisen kunnioitusta herättävä, jylhä hahmo, jolle edes konsertissa hänen takanaan istuneet rouvat eivät uskaltaneet sanoa vastaan (hänen peruukkinsa kun tuntui peittävän puolet Kuhmon kirkon alttarista). ”Kiitos, mainiosti” hän sanoi ja tunsin, myönnettäköön, lievää ylpeyttä, että hän puhui juuri minulle. ”On kunnia soittaa musiikkiasi”, rohkenin vielä sanoa, johon herra Bach vain nyökkäsi huulillaan lievä kaarre ylöspäin. Näin ainakin halusin asian tulkita, mutta olen varma että nämä mestarit, jotka Kuhmoon olivat saapuneet varmasti pitivät kuulemastaan.
Kirkosta matka Salakamarille on niin lyhyt, että sen voisi kontata. Myönnän, että joskus asia on saattanut myös edetä tällaiseen tapahtumaketjuun. Amati-viinit ovat poikkeuksellisen herkullisia, vaikkakin auringon noustessa petollisia. Ottaessani herkullista borssikeittoa huomasin nurkassa seurueen vieraitamme. Herrat Mahler, Strauss, Prokofjev ja Šostakovitš istuivat ja nauttivat keittoaan, venäläiset näyttivät vuoranneen keittonsa korkealla smetanavuorella. En ole varma, mutta olin aistivinani lievää kitkaa tuossa pöytäseurueessa. Maustaessani keittoa suolalla (joka oli harvinaista, sillä keittiön tuotokset olivat poikkeuksetta loistavasti maustettuja!) kuulin herra Prokofjevin puhuvan kovaan ääneen teoksestaan ja siitä, kuinka yleisö oli ottanut sen vastaan. ”Il était le succès!” hän huudahti kosmopoliittina ja hänen oikealla puolellaan istunut hiljainen herra Šostakovitš vaikutti muuttuneen punaisemmaksi kuin borssi lautasellaan. Strauss ja Mahler vaikuttivat suhtautuvan saksalaisella vakavuudella kuulemaansa, vaikka olin aistivinani myös kitkaa näiden herrojen välillä. Kummallista, alkoi juuri salamoida!
Olin kuullut paljon herra Beethovenista, nuhjuinen olemus, vanhemmat kollegat sanoivat, että hän saattaa tulistua harjoituksissa täysin. ”Siinä on fortepiano, ah mein Gott!”, hän jyrähti kohtalokkaasti Kuhmo-talon salin varjoista, ja tunsin kuinka sormieni alue aloitti aggressiivisen hien erityksen. Näin kuinka epämääräinen hiuspehko alkoi valua kohti lavaa jättiläisen tavoin ja halusin enemmän kuin koskaan vajota harjoittamamme septeton syvyyksiin . Rikkomaton hiljaisuus särkyi rumpukalvon tavoin herra Beethovenin sanottua aavistuksen lempeämmin (olin jo niin paniikissa, että yritin nähdä tilanteessa edes häivähdyksen valoa) ”Fortepiano, ei aksentti. Jos haluan aksentin, kirjoitan aksentin”. Elämänmittainen opetus: kunnioita säveltäjän tahtoa. Kuhmo opettaa.
Sauna ei tuntunut sopivan kaikille. Minä en koskaan nähnyt ongelmaa päättää raskas päivä hikoillen kollegoideni vieressä, vaikka myönnän, muutama vuosi sitten takamukseni mahtui lauteille paremmin (se johtuu taiteilijaelämästä, annettakoon se anteeksi!). Saunan kuistilla on mukava vilvoitella oluen kanssa, mutta tällä kertaa sain kylkeen myös jotain poikkeuksellista: havannalaisen sikarin! Kävelin näet laiturin vieressä tyyntä järven peiliä tarkkailleen herra Sibeliuksen luo. Hän seisoi kuin patsas ja olin siinä hiljaisuudessa kuulevinani sikarista suhahtavien savukiemuroiden leikkaavan kuulasta ilmaa partaveitsen tavoin. Auringon piirtyessä järven takana siintävään pilvipeittoon hän käännähti minun puoleeni, ojensi leikatun sikarin, sytytti sen, ja sanoi sanat, joita en suostu unohtamaan koskaan. ”Jokainen nuotti pitää elää”. Ja tuo, jos mikä on tapahtuu täällä Kuhmossa. Kertokaa minulle, mikä voisi olla tärkeämpää! (No ehkä kattavan raitiovaunuverkoston rakentaminen Kuhmoon. Alituinen pyöräily kahden viikon ajan kun ottaa, anteeksi, nivusiin.)
Joona Pulkkinen
2016